Neuvoton

Yritän pitää itseni kiireisenä, tehdä jatkuvasti jotain. Jotten ajattelisi, jottei pääni huutaisi ajatuksia ja varsinkin, jottei sydämeni karjuisi tunteitaan.
Lapsen ollessa hereillä tämä onnistuukin; jatkuvan syöttämisen, vaipanvaihdon ja leikkimisen melskeessä on mahdoton pysähtyä kuuntelemaan omia ajatuksiaan.

Mitä minä yritän paeta? Tunteitani ja ajatuksiani lapsen isää kohtaan. Lapsen nukkuessa ne kuitenkin saavat minut kiinni. Välillä olen vihainen hänelle ja hänen vanhemmilleen, kuitenkin liian harvoin. Me olemme nyt viime aikoina olleet tekemisissä hänen kanssaan melko paljon ja ne ovat 99%sesti olleet kivoja aikoja.

Haluaisin, että menneisyyden voisi kerätä säkkiin, solmia säkin suu umpisolmulle ja heittää pohjattomaan kuiluun.
Minä haluaisin, että minulla ja varsinkin lapsella olisi ehjä perhe. Haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin pakata tavarat pahvilaatikkoihin ja kantaa ne entiseen, yhteiseen kotiimme, jossa mies vieläkin asuu. Haluaisin mennä hänen kanssaan kihloihin, tehdä toisen -ehkä kolmannenkin, lapsen, ostaa yhteisen kodin ja koiran. Elää onnellisena ja loppuun asti.

Takairaivostani kuuluu kuitenkin ääni, joskus se on hiljaisempi kuin kuiskaus, joskus se karjuu lujempaa kuin yksikään elävä pystyy karjumaan: Teillä menee maksimissaan ensimmäiset kaksi kuukautta hyvin, sitten se palaa samoihin uomiinsa. Olette kumpikin väsyneitä, tappelette koko ajan. Lopulta se vetää kännit ja tulee riehumaan kotiin, ehkä tällä kertaa toteuttaa uhkauksensa.

Lisäksi, niin tyhmää kuin se onkin, mietin mitä muut ajattelevat. Kaverini ja vanhempani, mitä he sanovat? Entä isoäitini? Minä niin isoon ääneen kuulutin, että se on nyt ohi, nyt minulle riitti. Kerroin vain harvoille, että mitä hän teki, miksi minä lähdin. Nyt minä menisin häntä koipien välissä takaisin.

Joskus nämä ajatukset johtavat siihen, että mietin mitä kaikkea minä tein väärin. Vaadinko liikaa? Nalkutinko liikaa? Enkö yrittänyt tarpeeksi? Yritinkö liian paljon? Enkö ollut tarpeeksi hyvä? Mitä mitä tein tai jätin tekemättä?

Tänään yritin puhua kaverilleni tunteistani. Sain kerrottua kaksi lausetta, kunnes päätin jättää asian siihen. Hän tyrmäsi ajatuksen perheeni kokoamisesta täysin. Mutta minä haluan, haluan perheeni takaisin. Kuitenkin miehen teot ja luottamuspula seisovat tiellä. Auttakaa nyt joku!  

Mitä minä teen? En todella itse tiedä.

Se sama vaiva

Raha. Näin äitiyslomalla tulot on minimaaliset. Ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana joudun elämään sossun rahoilla. En ole ylpeä eläessäni toisten ihmisten verorahoilla, päinvastoin. Toisaalta, mitä väliä? Olen itsekin maksanut veroja ja maksan edelleen pienestä vanhempainpäivärahastani.

Kuitenkin lapsen isän piikki jokaisen riidan päätteeksi; "Mene sä töihin, s*atanan laiska!", sattui. Ei minulla ole työpaikkaa enää, minä sain lapsen. Keikkahommia olisin saanut ja niitä olisin mennyt tekemäänkin, mutta miehelle ei käynyt. Huomaako joku muukin jonkin ristiriidan?

Lisäksi ennen miehen ja minun eroa olin suunnitellut, että äitiysloman päätyttyä menen osa-aikaiseksi, jotta lasta ei tarvitse laittaa ulkopuoliselle hoitoon. Kohtalon ivaa, että juuri viikko eron jälkeen entiseen hommaani avautui osa-aikaisen paikka. Päätin soittaa entiselle pomolleni ja kysellä hieman. Juuri niinkuin olin suunnitellut; pari-kolme työpäivää viikossa, alkaisi äitiyslomani loppuessa, työsuhteen edetessä mitä ilmeisemmin olisi enemmän töitä. Puheltuamme sovimme, että minä hieman mietin asiaa. Hän sanoi, että kunhan lähetän hakemuksen, on homma aikalailla selvä.

Hetken aikaa mietin asiaa. Pyörittelin ja kääntelin sitä miten päin tahansa tulin siihen tulokseen, ettei siinä tässä tilanteessa ole mitään järkeä; lapsen isä ei suostunut auttamaan lapsen hoidossa ja lapsi menee vain kuolleen ruumiini yli päivähoitoon alle vuoden ikäisenä, hoitoapua ei sukulaisistani/lapsen kummeista ole. Hakemus jäi lähettämättä.

Nyt tuloni tulevat Kelasta ja Perusturvasta. Voin vain sanoa, että ei tällä rikastumaan pääse! Pari satasta Perusturvasta ja minimi vanhempainpäiväraha plus lapsilisä, ei paljoa juhlita. Olin laskenut asumistuen varaan, sen avulla saisin maksettua vuokran ja rahaa jäisi elämiseenkin.

Tänään minulle tuli kirje Kelasta, lapsen asuminen minun luonani ei ole rekisteröitynyt maistraattiin. Minun pitäisi ilmoittaa tämä maistraattiin ja nopeasti tai asumistukea ei tipu. Soitin ihmeissäni Kelaan: Mitä ihmettä? Miten niin ei ole rekisteröitynyt, kun minunkin on ja lapsen postikin tulee tähän osoitteeseen?
 Vastaus sai epätoivon sykkimään suonissani: "Entisen avomiehesi pitäisi hyväksyä lapsen muutto. Onko hänelle tullut aiheesta paperit?" Tähän tiesin vastauksen kysymättäkin, tottakai paperit on hänelle menneet, hänellä ei ole aikomustakaan allekirjoittaa niitä. Otin yhteyttä maistraattiin, he eivät voi asialle mitään.
Olen pattitilanteessa, yli puolet varoistani menevät nyt pelkästään vuokran maksuun. En saa edes yh-lisiä enkä voi hakea elatustukea. Mies ei maksa lapsen menoista mitään, eikä maksa elatustukea.

Sanoin miehelle, että hänen puumerkkinsä avulla saisin asumistukea. Mies nauroi ja sanoi: "En allekirjoita mitään, tätähän sä halusit."

Halusinko? Halusinko minä  tosiaan tätä?

Kamala, kamalempi, appivanhemmat

Tänään selailin viime kuun Vauva-lehteä. Huomioni vei erään artikkelin lista, johon oli koottu muistilista äidin äidille. Lista meni näin:
- Päästä irti tyttärestäsi, niin saat häneen toimivan suhteen. Itsenäistyminen voi olla vaikeaa teille molemmille. Muista, että syyllistäminen sitoo epäterveellisellä tavalla.
-Totuttele ajattelemaan tytärtäsi jonkun puolisona, eikä vain lapsenasi. Hyväksy lapsesi puoliso ja kunnioita tyttäresi tehtävää rakentaa suhdetta puolisonsa sukuun.
-Anna apua ja neuvoja, kun niitä pyydetään, mutta älä tuppaudu ja puutu lastenhoitoon liikaa. Anna nuoren perheen selvitä omalla tavallaan, vaikka tavat eivät miellyttäiskään sinua.
-Nauti lapsenlapsistani, lapsen kasvavat yllättävän nopeasti, kuten hyvin tiedät.
-Älä uhraa itseäsi vaan elä omaa elämääsi.
               psygoloki, psykoanalyytikkko (IPA) Sirkka Ojanen, Turku

Minun äitiini tuo ei käy, hän on aina ollut sillä kannalla, että neuvoo jos pyydetään tai jos oikein pahalta tilanne näyttää. Isäni on myös samaa kastia. Hänellä on oma mielipiteensä, mutta pitää sen omanaan. Tätä minä olen aina arvostanut omissa vanhemmissani, he ovat antaneet minun elää omaa elämääni aina siitä asti kun omaan kotiini olen muuttanut. Antaneet minun tehdä omat virheeni ja oppia niistä.

Kuitenkin tuo lista sopii kuin nenä päähän miehen vanhempiin, varsinkin tämän äitiin. Tässä usean vuoden ajan olen saanut huomata, että vaikka kuinka minä ja mies asuisimme omassa kodissa ja meillä olisi oma lapsi, he sekaantuvat asioihimme ja ongelmiimme kaikesta huolimatta.

Minä ja jopa ammatti-ihmiset ovat yrittäneet selittää miehelle, että hänen on tehtävä selväksi vanhemmilleen, että he ovat oma perheensä ja me omamme vaikka samaa sukua olisivatkin. Ei ole auttanut, mies ei ymmärrä tätä asiaa millään. Hän ymmärtää asian sillä tavalla, että meidän pitäisi katkaista välimme heihin vaikka ei asia niin ole.

Vaikka me joskus miehen kanssa takaisin yhteen päätyisimme, olen päättänyt että minä en hänen vanhempiinsa ja sukuunsa ole missään yhteydessä. Tämän eron myötä ja miehen vanhempien sekaantuessa jopa siihen (soittelua minulle vain haukkuakseen, soittelua sossuun ja sinne valehtelua minusta, yms.), minun mittani tämän usean vuoden jälkeen heistä on enemmän kuin täynnä. Toki he ovat tehneet hyvääkin, viime kesänä lähdimme pariksi päiväksi heidän kanssaan mökkeilemään ja usein grillasimme yhdessä.
Kuitenkin sekaantuminen lapseni kasvatukseen ja hoitoon, meidän parisuhteeseemme ja jopa siihen, että missä kaupunginosassa asumme on minun mielikuvani heistä vienyt niin miinuksen puolelle, että vihastun jo heitä ajatellessani.

Onni onnettomuudesssa en joudu heidän kanssaan enää tekemisissä olemaan!

Läkähdys!

No eihän siitä tapaamisesta mitään tullut. Tunnin vääntämisen ja kääntämisen jälkeen teimme väliaikaisen tapaamissopimuksen, jonka mukaan mies saa lasta nähdä. "Antaa tunteiden laantua ja katsotaan asiaa muutaman viikon päästä." Just joo, sen päivän haluaisin nähdä, kun mies antaa minulle suosiolla lähihuoltajuuden.

Mutta tuo asia sikseen, koska nyt on aika valittaa siitä, mistä kaikki muutkin valittaa: kuuma!
Täällä on tänään ollut lämpöä 31 astetta -varjossa.

Ja ne jotka tulee mulle sanomaan, että: "Nauti nyt ku on lämmintä.", haistakaa jotain tosi pahaa. Kirosin jo viime kesänä ison mahani kanssa porottavat helteet. Tänä vuonna ne ovat olleen vielä kamalemmat. Kyllä sen kestää että itsellä on koko ajan pää kipeä sekä ahdistava ja nihkeä olo, mutta tuo pikkuinen... Kun tuo raukka nyt on isäkseen saanut sellaisen ihmisen, joka hikoilee 30 asteen pakkasessakin, vaikka on laiha kuin lapamato ja painaa minuakin 10 kiloa vähemmän.

Jo ihan pienenä vauvana huomattiin, että lapsi on tämän piirteen perinyt isältään. Kauhulla muut katselivat pakkaspäivänä kun meidän vauva pelkässä bodyssa ja potkuhousuissa maistelee leluansa lattialla; "Herranjumala, tollahan pitäis olla enemmän päällä. Se jäätyy!" Jopa miehen äidiltä sain noottia, kuinka hänen ensimmäinen lapsenlapsensa vilustuu. Hah! Meidän mukula selviäs Siperiassakin keveillä vaatteilla. Sanomattakin selvää, että muutaman kerran olen lapsen pukenut liian paksuihin vetimiin, koska niin kaikki muutkin tekee!

Ja nyt, nämä helevetin hellepäivät. Lapsi kitisee ja kätisee koko ajan kun on kuuma, ei syö paljon mitään (onneksi juo maitoa, vellejä ja vettä senkin edestä) eikä nukahda helpolla. Ennemmin lapsi on kiltisti nukahtanut kahdeksan ja yhdeksän välillä maitopullolle ilman taisteluja. Nyt nihkeä nappula kitisee ja kätisee vähintään yhteentoista asti illalla. Ei kiva. Jos olis joku, jota syyttää näistä helteistä, menisin heti haukkumaan ja käskisin kääntää lämpönappulaa pienemmälle.

Edes pihalle ei ole asiaa kuin ihan aamupäivästä, en minä nyt kehtaa kitisevän nappulan kanssa lähteä tarpomaan tuonne auringopaisteeseen pahentamaan asiaa vielä lisää kun sisällä on viileämpi. Välillä olen rutissut kyytiä kaupaan lapsen isältä - tällä kun on autossa ilmastointi.
Myös se seikka, että vesi sisältyy vuokraan, pelastaa. Mukula on onnessaan kun läträtään suihkussa. Fiksuna ihmisenä ostin tänään puhallettavan lasten uima-altaan, jossa on polskuteltu ja loiskittu, kyllä tykätään.

Niinpä rukoilemme helteiden laantumista ja ylistämme yrityksiä, jotka väsäävät halpoja lasten uima-altaita.

Kasvoton

Ensimmäinen postaus tähän blogiin. Äskettäin hautasin toisen blogini, koska haluan tästedes olla anonyymi. Haluan vapaammin pystyä kertomaan elämästäni, hieman yksityiskohtaisemmin.

Nyt lienee pieni esittely paikallaan; olen Amanda, parikymppinen yhden lapsen äiti. Äitiysloman alusta alkaen olen ollut kotiäiti ja koska 15-vuotiaasta lähtien omillaan asunut ja töitä tehneenä kotona oleminen ja siihen sopeutuminen on ollut vaikeaa. Lisäksi elämässäni on aina olleet mukana eläimet. Oma hevonen ja koira täytti elämääni työn ja koulun ohessa entistä enemmän. Raskaaksi tullessani rahallisista syistä myin hevoseni ja se menetys tuntui ylitsepääsemättömältä. Lisäksi kuukausi ennen laskettua aikaa koirani nukkui ikiuneen sisäisten verenvuotojen vuoksi. Paria kuukautta ennemmin laskettua aikaa työsopimukseni päättyi, eikä sitä enää jatkettu raskauden takia. Menetyksiä ja uhrauksia siis on tullut lapsen eteen tehtyä ja vaikka joskus kaihoisasti mietin entistä elämääni ja kaipaan varsinkin eläimiäni, on silti tämä sen arvoista.

Lapsen kehitystä on upea seurata. On ihanaa olla jollekin tärkeä ihminen. Kun on hätä vain minä kelpaan, iskänkin sylistä kurkotetaan minua kohti. Lapsi on tällä hetkellä 8 kuukauden ikäinen tehopakkaus. Viimeisen kuukauden aikana on opittu hirveästi uutta; konttaamaan, nousemaan polvilleen tukea vasten, istumaan ja lopuksi nousemaan seisomaan tukea vasten.

Kuitenkin yksi uupuu; parisuhde. Minä ja lapsen isä erosimme kuukausi sitten.
Mätä parisuhde johti lopulta siihen, että mies tuli taas humalassa riehumaan kotiimme. Uhkaili, ei onneksi tällä kertaa tehnyt minulle mitään. Minä otin lapsen ja vannoin, että en koskaan palaisi takaisin.

Pähkinänkuoressa: olen nyttemmin yksinhuoltaja. Tai ainakin tällä hetkellä olen, mies yrittää viedä lapsen minulta. Huomisessa tapaamisessa näkee joudunko mennä oikeuteen taistelemaan lapsen lähihuoltajuudesta.

Blogi tulee varmasti näin alkuun täyttymään omista mietteistäni lapsen isästä ja menneestä parisuhteesta, lapsen kehityksestä ja meidän arjesta. Toiveita ja kysymyksiä tietenkin otetaan vastaan.

Mielenkiintoisia lukuhetkiä.